Matkakertomukset

Leili Kujanpää ja Marja Kyrö
Eija Horto, Jan Kaus ja Tiina Mihhailov
Eeva Niinivaaran muistokiven luona

Matka Siimustiin

 

Siin ja sealpool merd / meren tällä ja tuolla puolen

Nousimme laivaan Itämeren pohjoispuolella, Helsingin Länsisatamassa. Kolme Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäsentä Leili Kujanpää, Marja Kyrö ja Eija Horto, opettaja ja kaksi viron kielen opiskelijaa Wellamo-opiston Eesti keele klubista. Leili Kujanpää on lisäksi Päijät-Hämeen Tuglas-seuran kunniapuheenjohtaja.

 Matkustimme meren tuolle puolelle, Tallinaan, ja sieltä edelleen Siimustiin.

Siimustin koulussa oli torstaina 13.10.2016 omaloomingupäev, joka tarkoittanee luovan ilmaisun päivää tai taidepäivää. Kirjastonhoitaja Tiina Mihhailov oli organisoinut ohjelman ja lähetti kutsut Leilin kautta.

Siimusti on Leilille tuttu paikka. Hän on edustanut siellä Päijät-Hämeen Tuglas-seuraa useasti. Leili vakuuttikin meille Eesti keele klubissa, että olisi tärkeä osallistua tällaisiin kulttuuritapahtumiin, varsinkin kun päivä liittyy myös Eeva Niinivaaraan.

Olimme Marjankin kanssa käyneet Siimustissa aikaisemmin, Leilin järjestämällä opintomatkalla muutama vuosi sitten.

Päivän teemana oli nyt meren tällä ja tuolla puolen ja päivä oli omistettu Eeva Niinivaaran 115 vuotissyntymäpäivälle.

Ohjelmassa oli ensin koululaisten musiikkiesityksiä, opettajat lukivat Eeva Niinivaaran runoja. Sitten oli Jan Kausin vuoro kertoa kirjallisuuden kääntämisestä. Leili Kujanpää puhui viron kielen opettamisesta Suomessa ja Margit Alliksaaren aiheena oli suomen kielen opettaminen Virossa.

Leili kertoi myös Päijät-Hämeen Tuglas-seurasta ja Eija lisäksi muutamalla sanalla Eesti keele klubista ja sen Facebook-sivuista.

Marja luki oman tekstinsä, joka käsitteli merta ja meren yli kulkemista naisnäkökulmasta. (Teksti alla)

Koululaiset olivat kirjoittaneet teemaan liittyviä tekstejä, joita he esittivät. Aihetta ”meren tällä ja tuolla puolen” he olivat käsitelleet monipuolisesti ja persoonallisesti. He olivat kirjoittaneet esseitä, runoja ja kertomuksia sekä tietopuolisia tekstejä. Joillakin oppilailla oli piirustuksia ja maalauksiakin.

Päivänsankariin, Eeva Niinivaraan, teema liittyy saumattomasti. Hän oli kotoisin Siimustista, mutta eli lähes koko aikuisikänsä Suomessa, siis meren tällä ja tuolla puolen.

Eeva Niinivaara toimi viron kielen lehtorina Helsingin yliopistossa vuosina 1945-1971. Monethan meistä tietävätkin, että Niinivaaran oppilaat saivat ajatuksen perustaa Tuglas-seura nimenomaan Eeva Niinivaaran 80 vuotispäivillä.

Olikin siis tärkeää edustaa paikallista Tuglas-seuraamme Niinivaaran 115 vuotissyntymäpäivillä, hän kun on merkittävästi vaikuttanut Tuglas-seuran syntyyn.

Tapahtuma oli kodikas. Lasten esitykset olivat hienosti tehtyjä. Monissa niistä käsiteltiin myös Suomea, moni oli lomilla käynyt Suomessa ja kertoi kokemuksistaan.

Lahjoja annettiin ja varsinkin saatiin runsaasti.

Kävimme viemässä kukkia Niinivaaran muistokivelle.

Päivä Siimustissa huipentui, kun kirjaston tiloissa, Eeva Niinivaaran muistohuoneessa, tarjottiin kakkua ja kahvia musiikin kera.

Eija Horto

Siimustin kirjaston sivut

http://www.siimustirk.lib.ee/

Eeva Niinivaarasta Tuglas-seuran sivulla

http://www.tuglas.fi/eeva_niinivaara_on_poissa

                                           13.10.2016

Naistest ja merest

Ma olen pronksist tiibadega seisnud ja vaadanud juba üle saja aasta aja Kadrioru pargist merele ja näinud meresine, laksuvaid laineid, tuulevaikust ja torme.

Seda enne ma elasin mere sees, meri oli minu ja minu ôdede kodu, nii kirjutasid ja laulsid antiiksed mehed juba ammu. Meie meretütred olime nendele, siis meestele, veetlevad neitsid, näkineiud, kes tahtsid mehi surma meelitada ning hukutada. Me lamasime merekaljude tippudel ja kammisime ja sugesime oma pikki kuldseid juukseid ja mängisime kuldsete lüüradega – ja saatsime mehi hukka ja hävingusse.

Aga need teised naised, need tublid ja ehtsad: nad ootasid laternatega merekaldal, nad kudusid ja ketrasid kodus, nad ootasid sada aastat et oma prints tuleb ja suudleb nad jälle ellu ja rôômu.

 

Üle saja aasta jooksul olen näinud, kui päike on tôusnud ja rahvanaised on koraale ümisedes kord kogunenud minu mere kaldale ootama valget laeva. Ja veel ma olen näinud, kui taevas on leegitsenud punases tules ja nii naised kui mehed on kogunenud oma kottide ja koduloomadega rannajoonele ja oodanud jälle valget laeva. Minu silmade all üle mere edasi-tagasi on purjetanud tuhandete viisi väikseid kaluripaate täis soolaräimi, vilja ja kartuleid - ja purjetajad ise alati naerusilmi ja naerusui. Ja nende naised lehvitamas valgede rätikutega rannapankadel. Aga on olnud teisi, kelle nägu on olnud kurb, kel on olnud ainult kuradid huultel, teine käsi püstolipäral ja paadid täis üht kôlinat, lôginat ja lädinat – ja nende naised kusagil peidus siidid ôlgadel ja häda südames.

         Üle minu sinise mere on siis purjetanud enamasti mehed, tähtsad mehed: sôjamehed, kirikumehed, riigimehed, kangelased ja röövlid - kôrgete kübarate- ja pikkade möökadega uhked mundrid seljas. Aga naistest mul on jäänud meelde ometigi kolm ôppinud neiut, kes on purjetanud üle minu mere ja jäänud selle taha.

         Üks oli sündinud kaugel lôunapiiri serval, tema oli vapper naine, ôppinud naine, näinud ja ôppinud palju oma maa ajaloost ja ühiskonnast ja oskas valada sônad ilusasti draamavormi. Tema tahtis üle mere, tahtis näha mida seal teisel poolel on veel ôppida. Palju oligi. Poliitika oli ja armastus ja äriasjad ja teatrid ja raadiohääled. Nii palju oli, et leidis veel endale hauaplatsigi mere tagant, Hiiglaste kalmistu rannajoonelt.

         Teine purjetas üle sama mere, aga vastupidi. Armastuse tôttu. Ja nii saigi, et varemate aegade veidrate armastuste kôla pärines hiljem tema sulest järelpôlvedele lugeda. Meri sai neiule lähedaseks tuttavaks, üle mere siia ja sinna, seda oli tema kogu eluaeg kuni surmani. Ja mere äärel samuti Hiiglaste kalmistul paikneb ka tema viimane puhkepaik.

         See kolmas naine, see oli maatüdruk, kelle ”sisemaastik oli pôllupeenar kahe rukkivälja vahel”, aga maa oli liiga suur, öeldi, ja see vôeti ära ja peremees, tüdruku isa, saadeti külmale maale. Tütarlaps aga oli alati tahtnud ôppida, ja oli saanud ôppida. Keel, kultuur ja armastus oli see teejuht, mis viis neiu hiljem üle minu mere. Ülikool, emakeel, ôpilased, luuletused ja kirjutamine, see oli tütarlapse ônn ja rôôm ja elutöö vôôral maal, kus ”ikka paistab see sama päike”, see sama, mis hetkel paistab kalli tütre hauaplaadile Hiiglaste kalmistul seal ja tema mälestuskivi hallile pôsele siin.

kirjutanud

Marja Kyrö, Leili Kujanpää ôpilane Wellamo-täienduskoolituskeskuse Eesti keele kulbilt Lahti linnast

Rõduteater ja Padjaklubi ja meie seltsi liikmed.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuskeskus Salpauksen kurssimatka 9.-12.5.2013 Tarto, Ahja ja Elva.